Mun koti on 18-neliöinen yksiö keltaisessa pienkerrostalossa vaasan keskustassa, talolla on ikää rapsakat 102 vuotta ja se näkyy kaikesta. Meillä on oma piha jossa rautaportti, lehmuksii, tulppaanipenkki ja melukylän meiningit. Kun muutin, ensimmäinen paikalle tupsahtanut naapurishenkilö autto kantamaan sohvan huolimatta siitä, että näytti vähän siltä että tää saattaa olla sen viimenen kesä. Anna asuu a-rapussa ja olemmekin siirtyneet puhelinviestinnästä ikkunasta huuteluun. Tää on talo jossa voisin asuu ikuisesti. Tietoisuus siitä ettei tää kaupunki oo mun kaupunki tai tää asunto tarpeeks iso pysyväks asunnoks on epämiellyttävä.
Huonekalut on kaikki jonkun vanhoja paitsi sohva, jollaisen mä äidin mielestä tarvitsin poismuuttaessani. Pöytää mulla ei ole, mutta en toistaseks oo kokenut tarpeelliseks sellasta hankkiikaan. Ne harvat jutut joista oon maksanu rahaa on valittu kritiikittömällä prinsessamentaliteetilla. Katossa roikkuu kitsch muovikristallikruunu, joka on mun mielestä ihana. Kaikki mikä voi olla metallisävyistä, kimaltavaa tai samettia, on sitä. Koko asunto heijastelee mun persoonaa: hylkii söpöyttä, rusetteja ja röyhelöitä, et osaa oikein päättää onko se klassinen vai liikaa, mut joka tapauksessa sohvalla saa syödä tomaattia sisältäviä ruokalajeja.
Edellinen asukas vei vessapaperitelineen ja ovesta varmuusketjun, jätti kuitenkin puoli pulloa fairya ja vaatekomeroon 70-luvun kieltokyltin. Mä löysin sen tässä eräänä iltana ja mielestäni oli päivän eeppisin idis lätkäistä se suihkun takaseinään. Voitte arvata lähteekö se enää irti.
Muhun on iskenyt jännä viehtymys keski-ikäiseen puuhasteluun. Toin juuri koti-kotoa bambupuikot ajatuksenani neuloa palmikkovillapaita, eilen vietin tunnin plantagenissa alexian kanssa hipelöimässä lannoitteita ja hortensiaruukkuja ja viime viikolla sain mummilta viinipullotelineen, jonka aion heti palkkapäivän tullen varustaa asianmukaisesti. Nyt täytteenä näön ja ironia-arvon vuoksi tyhjii pulloja krhm.
Hedelmävalikoima pötköttää päivästä toiseen mikron päällä, mikä kertoo paljon mun mielipiteestä koskien ei-täysin-välttämättömiä sisustusesineitä: kuka saatana ostaa hedelmäkulhon, tuo hedelmät kotiin pussissa, säilyttää max 36 tuntia kulhossa ja kuorii ennen syömistä?
Nyt kiipeen parvelle kyöstin viereen ja valmistaudun henkisesti huomiseen duunipäivään näkemällä todennäköisesti rauhattomia unia. Mulla on ollu jännät piisamirottafiilikset nyt jonkin aikaa ja oon ymmärrellyt elämiseen liittyviä juttuja ihan urakkaluonteisesti. Oon hiljalleen luopunut mielikuvien tavoittelusta ja muutenkin turhasta odottamisesta ja unelmoinnista ja keskittynyt ihan aidosti asioiden tekemiseen loputtomien määränpäiden sijaan. Se ei oo johtanut jämähtämiseen. Se on johtanut toimintakykyisyyteen joka päivä, ja se on johtanut yllättäviin tunnereaktioihin: harvoin oon ollut niin varauksettoman onnellinen kuin tänään kello 17.45 tiskatessani paistinpannua.
mun kämpässä on tarpeeksi neliöitä, ja tää kaupunki on ehdottomasti mua varten. Ja mäkin haluaisin asua tässä vaikka loppuelämäni. Siispä valmiiksi jo ahdistaa, että tää on opiskelijakämppä ja mun pitää muuttaa pois kun opiskelut on ohi. Onneksi siihen on vielä aikaa, onneksi siinä vaiheessa haluankin ehkä jo jotain ihan muuta. Ehkä.
VastaaPoistap.s. oon vähän katkera kun sun kotitalo on noin iäkäs. Vanhoissa taloissa vaan on sitä tiettyä tunnelmaa, jota esim tän kasarikerrostalon vihreä hissi ei hohkaa...